Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
(kirjoitettu syksy '08 Äijä-muodossa)

No niin.. Kerron nyt pienen tarinan elämäni alkutaipaleeltani..

Oli kesäkuun 29. pv lauantai. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Olin aamupäivän nukkunut, pissinyt, syönyt, kakkinut, leikkinyt, pissinyt, nukkunut, pissinyt, leikkinyt, pissinyt, syönyt, kakkinut, nukkunut ja pissinyt. Oli keskipäivä, kun kuulin jonkin peltilehmän kaartavan pihaan. Oltiin sisarusteni kanssa ulkona.. yllättäen taas leikkimässä. Näin peltilehmän puklauttavan jonkin kaksijalkaisen olennon sisuksistaan. Tämä "puklu" näytti olevan melko tohkeissaan kävellessään kohti minua ja meitä muita ipanoita. Syöksyttiin koko katraan voimin sisälle, jonne myöskin kasvattajani ja tämä puklu menivät. Sain silityksiä tältä tyypiltä, joka loisti kuin naantalin aurinko! Rapsutukset tuntuivat kyllä tosi kivalta.. He istuivat pöydän ääreen ja höpisivät siinä jotain. Yhtäkkiä pääsin "aidan" toiselle puolelle tallustelemaan! Tämä puklu otti minut syliinsä ja sijaisäitini leikkasi minulta kynsiä hieman. En kerennyt kissaakaan sanoa, kun istuin sen peltilehmän "mahassa" ja puklu tuli istumaan sinne myös. Sitten lähdettiin liikkeelle.. Minulle tuli kamala tunne, minne minua viedään?! Miksi tämä lehmä liikkuu?! Missä äiti?! Missä kaikki sisarukseni ovat?! Apuaaaaa! Itkuhan siinä sitten pääsi. Puklu puheli minulle rauhallisella äänellä ja rauhoituin hieman muutaman kymmenen kilometrin kuluttua.. lopulta sitten nukahdin..

Heräsin aina kun puklu parkkeerasi peltilehmän. Hän käytti minua pissillä useasti matkan aikana ja sain myös vähän ruokaa ja vettäkin. Sain myös kaulani ympärille nahkaisen remmin, mutta ei se minua haitannut. Puklu alkoi tuntumaan kivalta tyypiltä.. ajattelin nimetä hänet mammaksi, kun pikkuhiljaa tuli tunne, että tämä olento pitää minusta huolta (eikä minulla tainnut olla vaihtoehtoja..)!

 

Vihdoin peltilehmä pysähtyi lopullisesti ja uusi mammani otti minut syliinsä ja laski minut maahan. Pieneen kirsuuni tunkeutuivat aivan uudet hajut ja pieniin lurppakorviini uudet äänet. Mikä paikka tämä oikein on? Tein pissit ja sitten ovi avautui aivan uuteen ympäristöön! Ensimmäisenä vastassa oli mustavalkoinen viiksekäs olento, jota mamma kutsui Veetiksi. Se tuli lähelleni ja pukkasi hellästi poskeani vasten päällään. Se tuntui kivalta! Innostuin siitä niin että rupesin seuraamaan tätä viiksivallua häntä heiluen, kunnes näin toisen samanlaisen! Se oli tosin paljon pienempi, mutta se päästeli outoja ääniä nähdessään minut. Se sähisi ja sen suuret silmät melkein pullistuivat sen päästä tuijottaessaan minua! Mamma kutsui sitä Herrikseksi. Tämä Herris köyristi selkänsä ja sen turkki näytti yhtäkkiä siltä kuin se olisi saanut 10 000:n voltin sähköiskun! Se murisi minulle ja säntäsi sitten pakoon. Jee kivaa, takaa-ajo leikki! Mutta sitten ne molemmat viiksekkäät hävisivät kuin tuhka tuuleen.. En malttanut haistella paikkoja, vaan säntäsin seuraavan uhrin kimppuun. Ensimmäinen rakas leluni taisi olla niiden viiksivallujen valkoinen leikkihiiri. Sen parissa vierähti hetki jos toinenkin.

 

 
 
 
 
 
 

Mamma oli tehnyt lattialle meille kahdelle pedin. Ensimmäisenä yönä herätin mamman ainakin 7 kertaa, minulla oli välillä pissihätä ja välillä iski karmea koti-ikävä ja turvattomuuden tunne. Paikka oli uusi eikä vieressäni ollut enää sisaruksiani nukkumassa niin kuin aina ennen. Mamma otti minut kuitenkin aina kerta toisensa jälkeen lämpimään syliinsä, siihen oli mukava nukahtaa aina uudestaan ja uudestaan. Useita öitä nukuttiin mamman kanssa lattialla, kunnes hän eräänä iltana kiipesi korkeammalle nukkumaan. Pientä vikinää pidin, koska olisin halunnut mammani viereen nukkumaan. Opin kuitenkin nopeasti nukkumaan ilman mamman lämpöä alemmalla tasolla (kunnes senttejä tuli minulle niin paljon lisää, että nukun nykyään mamman vieressä.. x-asennossa!).

 

Päivät vierähtivät kivasti uudessa kodissani, sain heti ensimmäisinä viikkoina paljon uusia kokemuksia ja virikkeitä ja maailma alkoi minulle avartumaan päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Melko heti tutustuin ensimmäiseen koirakaveriinikin, Siskaan. Siska oli aluksi minusta todella pelottava ja iso tyttö. Mutta pikkuhiljaa tutustuttiin ja nykyään olemme ylimmät ystävykset!  <3

 

Mutta jos mennään sitten ajassa taaksepäin.. ei se alkutaival mitään ruusuilla tanssimista ollut. Ei ainakaan mamman mielestä. Ruokaillessani, jos mamma tuli lähelleni, murisin. Samoin jos kalusin luuta tms.. En halunnut minua häirittävän. Ruokahan oli MINUN! Se ärsytti minua myös, että jos en saanut huomiota mammalta aina kun halusin, niin rupesin haukkumaan kovaa ja korkealta! Sain sitten lähes aina tahtoni periksi.. Riekuin myös lahkeissa jos mamma lähti liikkeelle, minusta se oli ainakin tosi kivaa. Kunnes eräänä päivänä mamma puheli johonkin kapistukseen pitkän tovin, jonka jälkeen kaapin paikka vaihtui. Jos murisin ruokakupillani, mamma otti minua niskasta kiinni ja tapitti minua syvälle silmiini vihaisena ja otti ruokani pois vähäksi aikaa. Tämä toistui pari kertaa, kunnes huomasin että ei sellainen murina kannata. Päinvastoin, en hyötynyt siitä yhtään mitään. Ja toisekseen, en enää uskaltanut uhota mammalle enää missään asiassa. Lahkeissa riekkuminen ja se "turhanpäiväinen" räksyttäminen jäivät toki myös pois. Mamma näytti sen verran määrätietoiselta ja päättäväiseltä asian suhteen, että annoin periksi. Ja näin jälkeenpäin ajateltuna, eihän minusta olisi mitenkään ollut kaiken sen vastuun kantajaksi, mikä laumanjohtajalla on harteillaan aina (tässä välissä mamma kiittää ja kumartaa kasvattajaani Annea, hukassa oltaisiin varmaankin molemmat ilman häntä!).

 

Kunnioitukseni mammaa kohtaan nousi huimasti, enkä enää kyseenalaistanut mamman johtajuutta saati lauman arvojärjestystä. Ja parempi näin todellakin. Häneltä saan tukea ja turvaa sekä lämpöä ja hellyyttä. Hän "pitää tassustani kiinni" ja rohkaisee minua, jos jotain uutta ja pelottavaa sattuu tielleni. Yhdessä kohtaamme kaikki ne uudet ja jännittävät asiat! Ja kun tiedän, että mikään ei tässä maailmassa pelota, kun hän on vierelläni aina ja rohkaisemassa minua.

Noh, mamma pisti minulle sitten tiukat rajat aluksi, mikä oli ihan hyvä juttu. Eikö sitä sanota että rajat on rakkautta..? Ja minun mamman rakkaus on kaikista maailman asioista kaikista parasta!

 

 
 
 
 
 
 
 

Olen siis nyt reilun 5 kuukauden ikäinen pojankloppi ja voin kertoa, että mamman kärsivällisyys todellakin joutui koetukselle. Tietenkin minulle tulee vielä niitä uhmakausia, mutta tiedän että niistä selvitään yhdessä! =)

 

Tiivistettynä tähän päivään saakka elämäni uudessa kodissani on ollut erittäin tapahtumarikasta ja opettavaista! Olen myös saanut koirakavereita sekä nähnyt ja kuullut kaikenlaisia uusia ja ihmeellisiä asioita. Metsä on tullut minulle myös hyvin tutuksi, mamman kanssa olemme aloittaneet todella mielenkiintoisen harrastuksen, josta voitte siis lukea lisää harrastukset -kohdasta. Käyn myös todella usein leikkimässä ja puuhastelemassa kaikkea kivaa koirakamujeni kanssa!

 

Minulla on hyvä olla, kun tiedän, että olen aina turvassa eikä minulla ole koskaan mitään hätää.

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

p.s. tietty pitäähän sitä välillä mamman hermojakin koetella. Saldoni on tähän päivään mennessä mm. silputut useat wc- ja talouspaperirullat, rottinkinen pyykkikorin kansi, muutaman takin vetoketjut (+ muut vaaterikkeymät), helmikaulakoru, muutamat kissojenruoka-annokset lihahyytelöineen ja raksuineen, pari pussillista mamman leipää, keraaminen uunivuoka jne..  

Tässä oli siis elämäni alkutaival "lyhyesti ja ytimekkäästi", blogiin tulee tarinaa sitten tästä eteenpäin. =)

©2018 Rhodesian Ridgebacks Tarujen Ugumu & Tarujen Agent - suntuubi.com